Blogikirjoituksia Kotimaa24:ssä

Kun ei enää jaksa

Syyskuun 2. Päivä 1998 lysähdin terveydenhoitajan tuolille ja purskahdin itkemään. Olin tehnyt valtavasti töitä, paljon ylimäärästäkin. Olin antanut kaikkeni Jumalan valtakunnan hyväksi, satakymmenen lasissa. Olin myös menestynyt. Esimerkiksi mieltä hiveli kun näki onnistuvan nuoriso- ja rippikoulutyössä. Rakastin nuoria ja työtäni. Mutta se oli myös kaksiteräinen miekka. Olin joutunut välillä jopa kantamaan päävastuuta koko nuorisotoiminnasta työtoverin ollessa virkavapaalla. En saanut helpotusta papin töistä, vaan ne tulivat täysimääräisenä kaikkein vaativimman työalan lisäksi. Työviikot olivat 60 -tuntisia. Sitten paloin loppuun.

Jälkikäteen ajateltuna, minun olisi pitänyt saada jo puolitoista vuotta aiemmin totaalinen puolen vuoden katko työstäni. Työtehoni oli laskenut, enkä enää ollut oma itseni. Miksi ei yleensäkään uskalleta hakea apua ajoissa? Luulin pärjääväni ja selviäväni, kunnes oli pakko myöntää tosiasiat. Onneksi sain työuupumiseeni parhaan mahdollisen hoidon ja palasin työelämään. Tosin ajastaan luovuin minulle kovin rakkaasta nuorisopastorin pestistä.

Mitä tästä opin? Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Pitää huolehtia ennen kaikkea itsestään. Vasta sitten voi toimia toistenkin hyväksi. Saa myös armahtaa itseään. Kaikkea ei tarvitse tehdä. Voi myös hellittää. Tämä oli kova läksy minulle, jota oli lapsesta asti opetettu tekemään kovasti töitä.

Julkaistu Kotimaa24:ssä keväällä 2010.

Miehen usko

Joskus on ihmetelty sitä, miten vähän miehiä on naisiin verrattuna mukana seurakunnan tilaisuuksissa. Uskonasioita saatetaan pitää vain naisten juttuna. Onneksi kristillistä elämää ei voi mitata vain tilaisuuksiin osallistumisen määrällä.

Olisiko niin, että mies tarvitsee enemmän konkreettista tekemistä? Hän voi tulla mielellään seurakunnassakin erilaisiin talkootehtäviin. Inkerin kirkon palveluksessa olleena olen nähnyt, kuinka raavaita miehiä ympäri Suomea tuli rakentamaan kirkkoja tuhkasta uudelleen nousseille Inkerin kirkon seurakunnille. Olen nähnyt, kuinka mies tarttuu sahaan ja vasaraan ja lähtee työskentelemään sen hyväksi, että ihmisillä olisi paikka missä kokoonnutaan Jumalan sanan ääreen. Se on monen miehen tapa elää kristillistä uskoa. Ujompikin mies on kokenut olevansa pätevä ja hyväksytty.

Olen myös nähnyt kuinka nämä talkoomatkat ovat olleet monelle miehelle myös kanava kristilliseen elämään ja uskoon. Sitä kautta he ovat esimerkiksi löytäneet seurakunnallisen miesten piirin, jossa jokainen saa olla oma itsensä. Luottamuksellisessa veljeshengessä on saatu puhua vaikeistakin asioista miesten kesken ja myös etsiä Jumalan sanan viisauksia elämää varten. Rantakylän seurakunnassa sain vetää tällaista miesten piiriä.

Mies, ja myös nainen, Sinulla on oikeus kokea olla Jumalan rakastama. Sinua tarvitaan! Sinun elämälläsi on tarkoitus!

Julkaistu Kotimaa24:ssä keväällä 2010.

Vastaus hengelliseen etsintään

Jokainen pohtii joskus elämän suuria kysymyksiä. Saunanlauteilla, lenkkipolulla, ravintolassa, metsän siimeksessä - usein yksin. Moni on varmasti kaivannut piiriä, missä voisi ilman kiihkoilua keskustella uskonnollisista asioista.

Joskus olen pohtinut sitä, kohtaavatko tässä asiassa kysyntä ja tarjonta toisensa. Harmi on, jos joku elämän suuntaa kyselevä ei löydä seurakunnan tarjoamaa mahdollisuutta, tai hän hakee vastauksia sellaiselta taholta, joka loppujen lopuksi ei johda parempaan, vaan pahempaan. Onko kirkon edustajakaan aina valmis vastaamaan kyselijöille? Onko kynnys seurakuntaelämään liian korkea?

Elämme hyvin moniarvoisessa yhteiskunnassa. Erilaisten näkemysten keskellä toisille kristilliset asiat ovat itsestään selviä. Ne antavat heille vastauksen elämän kaikkiin kysymyksiin. Mutta joukossamme on myös etsijöitä, arvostelijoita, epäilijöitä ja kieltäjiä. Oikeastaan se on elämän merkki. Ateistikin on pohtinut elämän perimmäisiä kysymyksiä. Pahinta onkin välinpitämättömyys. Se tarkoittaa todellisuuden karttamista ja elämänkatsomuksen heittämistä syrjään.

Suhtautuminen kirkkoon ja sen sanomaan riippuu omasta maailmankatsomuksesta. On ihmisiä, jotka eivät voi elää ilman seurakuntayhteyttä ja kristillistä sanomaa. Monilla on siitä omakohtaisia kokemuksia. Mutta samalla on olemassa myös monia, jotka ajattelevat eri tavalla. Joidenkin mielestä kirkko on kuin supermarket, joka tarjoaa erilaisia uskonnollisia palveluja asiakkailleen, kuluttajille. On olemassa niitä, jotka pettyneinä ovat menettäneet luottamuksensa kirkkoon tai kristinuskoon. Jotkut taas ovat löytäneet mielestään korkeamman henkisyyden kristinuskon ulkopuolelta. Joillekin uskominen on vaikeaa, koska kristinuskossa on myös järjellä selittämättömiä asioita. Kirkosta ja uskosta kuulee myös hokemia, jotka eivät pidä paikkaansa.

Kyseleminen ja epäileminen ovat sellaisenaan hyviä asioita. Kaikki eivät voi ajatella samalla tavalla. Olkoonpa käsityksemme millaisia tahansa, niin kirkon tehtävä on pitää esillä kristinuskon sanomaa uskosta, toivosta, rakkaudesta, elämän tarkoituksesta ja päämäärästä. Jokainen tarvitsee elämälleen kestävän pohjan.

Itse en voi muuta kuin haastaa jokaista ottamaan selvää, mistä kristinuskosta on kysymys. Jos haluat selvyyttä omassa elämässäsi näihin ns. uskonasioihin, voit vaikka kirjoittaa minulle ja keskustella näin siitä kanssani.

Muokattu alkuperäisestä. Julkaistu Kotimaa24:ssä keväällä 2010.

Terveisiä Inkerinmaalta!

Kävin vaimoni kanssa taas kerran Venäjällä. Tällä kertaa Skuoritsassa, joissa toimin pappina vuonna 2004. Talvikautena suomalaisia käy siellä vähänlaisesti. Jumalanpalvelus oli tosi kylmässä kirkossa; melkein vilustuin. Kirkosta oli jäljellä vuosikymmenien ajan vain sen paksut ulkoseinät. Kirkko on pystytetty uudestaan entisten muurien sisäpuolelle. Kaksikielinen jumalanpalvelus, jossa saarnasin, toimitettiin Mooses Putron messun mukaan. Oli kiva tavata vanhoja tuttuja. Yllä oleva kuva on tästä kirkosta.

Vierailut kodeissa Venäjällä on sitten ihan kokemus. Kerrostalon portaikko on likainen ja haiseva; ovissa ei ole nimilappuja. Mutta kun tulee sisälle, huomaa miten kaunista siellä on. Kukkatapetit, koristeelliset seinävaatteet, paljon kristallia lasiovellisissa kaapeissa ja pitsiset ikkunaverhot. Ennenkaikkea ollaan vieraanvaraisia. Teevesi keitetään samovaarissa ja pöytä notkuu herkkuja.

Jos käy kylätien varrella olevassa omakotitalossa, erikoisimmalta tuntuu se, että talon toisessa päässä asuvat ihmiset; parhaimmillaan jopa monta sukupolvea yhdessä, ja toisessa päässä asuvat kotieläimet. Välissä saattaa olla liiteri ja puusee. Piha on aidattu ja kesällä siellä kasvaa peruna, vihannekset, juurekset ja omenapuut.

Länsimainen turisti kävi Stalinin aikaan Neuvostoliitossa. Hän liukastui ja koska hän ei kaatunut, hän lausui "Kiitos Jumalalle". Siihen venäläinen opas totesi, ettei tässä maassa saa sanoa näin, vaan pitää sanoa "Kiitos Stalinille". Silloin turisti kysyi "Entäs sitten, jos Stalin kuolee". Opas vastasi: "Silloin sanotaan "Kiitos Jumalalle".

Julkaistu Kotimaa24:ssä keväällä 2010.

Kirkon kriisi

Rukousystävä -lehdestä luin Arvo Fabritiuksen kokemana: "Meillä oli tapana vierailla säännöllisesti pitämässä tilaisuuksia myös vanhainkodeissa. Nyt kuitenkin omankin kotipaikkakuntani vanhainkodin ovat tällaiselta työltä sulkeutuneet, koska tällaisesta sanomasta vanhukset tulevat kuulemma liian rauhattomiksi! Myöskään seurakunta ei enää mitenkään ole tukemassa seurakuntalaisten omaehtoista rukous- ja raamattupiiritoimintaa - eikä seurojen järjestämistä kirkon tiloissa. Olemmekin keskittyneet kotiseurojen järjestämiseen, mutta pappia emme niihinkään ole pyynnöistä huolimatta saaneet paikalle. Toisaalta ei siitä ehkä suurtakaan vahinkoa ole ollut. Saammehan kotiseuroissa vapaasti julistaa Jumalan sanaa sen raamatullisessa muodossa ilman, että kukaan yrittäisi sitä tämän maailman ajan virtausten mukaisesti vesittää."

Muistan kuinka eräs pastori kehui, kuinka hän oli estänyt ihmisiä pitämästä todistuspuheenvuoroja. Eli ettei vain kukaan toisen esimerkin innoittamana rohkaistuisi uskovaiseksi. Kirkon tärkein tehtävä on, että ilosanoma Jeesuksesta tavoittaa jokaisen. Ihmettelen niitä tahoja kirkossa, jotka vastustavat missioita ja katuevankelioimista. Kerran tällaiset evankeliomisen vastustajat esittelivät omaa suuntaansa. Mieleni teki todeta tuolloin: Ensin oli herätys, sitten herätysliike ja lopulta liike. Seurakuntien pitäisi tukea maallikkojen yleistä pappeutta, koska se uudistaa ja monipuolistaa seurakunnan toimintamahdollisuuksia. Viisas pappi osaa kannustaa niin, että kaikki koituu rakennukseksi ja siunaukseksi seurakunnalle. Mikä siinä on, kun eräässä kotimaisessa elokuvassa kuvattiin ihmisen uskoontuloa, valittiin sen toteutumispaikaksi helluntalaisten kokous, ikään kuin se ei olisi mahdollista luterilaisessa kirkossa.

Minua on häirinnyt piispanvaalikeskusteluissa se, että raamatullisuuteen pyrkiviä kutsutaan vanhoillisiksi. Tosiasiassa he ovat monessa asiassa paljon mordernimpia ja ovat kehitelleet uusia tapaja tuoda evankeliumi nykyihmisen ulottuville. Viime vuosina on paljon puhuttu kirkon kriisistä. Kirkon menettää jäseniään vaikka se on käyttänyt miljoonia jumalanpalvelusuudistukseen ja kirkollisten kirjojen uusimiseen. Kirkon alamäki johtuu liberaaliteologian sallimisesta. Olen sitä mieltä, että siellä missä Jumalan sanaa selitetään tuoreesti ja elävästi, siellä Jumala toimii ja siellä myös on kuulijoita. Jos itse elää lähellä Jumalaa ja hänen sanaansa sekä tekee aidosti kokosydämisesti hengellistä työtä, näkee myös ympärillään hengellistä herätystä ja uudistusta. Jos Jumalan sana saa olla keskeisessä asemassa myös kirkkomme menestyy. Tästä on paljon esimerkkejä.

Julkaistu Kotimaa24:ssä keväällä 2010.

Kukin ajallaan ja tavallaan

Kun olin nuori, koin hyvin vaikeaksi kertoa toisille sitä, että olen uskossa. Pelkäsin, että minulle naurettaisiin ja joutuisin sen takia kiusatuksi.Tuohon aikaan ns. kristillisissä piireissä pidettiin tärkeä sitä, että jokainen uskova todistaa puhumalla ja näyttämällä uskostaan. Minun aikani ei ollut vielä silloin tuoda uskoani esille.Kerran sitten koulun välitunnilla eräs kaverini sanoi "sinusta pitää tulla pappi". Tätä ammattia olin jo silloin ajatellutkin, mutta en ollut vielä kertonut uskostani ja suunnitelmistani toisille. Tämä syvällinen kaveri oli jotenkin aavistellut sisimmät ajatukseni.

Kun sain tehtäviä kotiseurakunnassani, kuten toimiminen rippikouluisoisena, levisi tieto minun uskostani. Yllätyksekseni kaikki toiset kunnioittivat vakaumustani. Kaikkien tehtävä ei ole saarnata. Ihminen voi kertoa uskostaan ihan vain elämäntavallaan. Varsinkin rehellisyys, luotettavuus, auttavaisuus ja ystävällisyys kertovat toiselle, että elämässä on tietty sisältö.

Nyt olen saanut toimia 30 vuotta pappina ja pitää kristillistä sanomaa julkisesti esillä. Pappisvihkimyksen jälkeen Kotimaa -lehdessä luki asian johdosta "Mikkelissä vihittiin papiksi Pirkko Sieviläinen". Naispappeus toteutui Suomen kirkossa kahdeksan vuotta myöhemmin. Helsingin piispa Aimo T. Nikolainen, joka tuolloin voimakkaasti ajoi naispappeutta, soitti tämän takia Mikkelin piispa Kalevi Toiviaiselle ja onnitteli häntä sanoen "nyt sinä olet tehnyt miehen työn".

Olen ihan tavallinen ihminen. Iloitsen siitä, että tällaisenani kelpaan Jumalalle. Uskonelämä on perusta, jonka pohjalta kohtaan kaikki elämässä vastaan tulevat asiat. Tiedän, että Jeesus kulkee kanssani antaen elämääni sisäisen ilon, rauhan ja elämän tarkoituksen.

Julkaistu Kotimaa24:ssä keväällä 2010.

Paikallisekumeniaa

Moni luterilainen pappi kokee yhteyden pidon ns. vapaisiin suuntiin vaikeampana kuin seremoniaalisiin historiallisiin kirkkoihin. Luterilaisessa kirkko on saanut vaikutteita vanhoista kirkosta. Se näkyy varsinkin jumalanpalvelusuudistuksessa.

Vierailin hiljattain Kangasniemen helluntaiseurakunnassa. Ihmiset ottivat minut sydämellisesti vastaan ja tuntuivat olevan kiitollisia siitä, että olin mukana. Yhteiskristillisiä tapahtumia on ollut silloin tällöin.

Luterilaisissakin tilaisuuksissa voi rohkeammin kutsua ihmisiä eteen, jossa voi antaa elämänsä Jeesukselle. Ei riitä, että puhutaan teoreettisella tasolla uskosta, mutta ei anneta mahdollisuutta tehdä uskonratkaisua. Ihminen lähtee tilaisuudesta yhtä epätietoisena, kun on tilaisuuteen tullutkin. Kuulija voi tarvita konkreettisen askeleen ottamisen, jotta uskonelämä voi hänen kohdallaan syntyä.

Tämä ajatus pätee sellaiseen ihmiseen, joka elää hengellisesti kuolleena vailla uskonelämää. Tottakai luterilaisena pappina uskon siihen, että uskonelämä on jo alkanut kasteessa, mutta monien kohdalla se on kuollut sen jälkeen.

Julkaistu Kotimaa24:ssä keväällä 2010.

Marttyyrien ääni

Maailmassa on paljon enemmän marttyyreitä kuin arvataankaan. Usein me unohdamme heidät. He ovat kanssaveljiämme ja -sisariamme, jotka elävät täysin toisenlaisissa olosuhteissa kuin me. Marttyyrien ääni ei kuulu. Se jää vankilan seinien sisäpuolelle. Tai lakkaa kokonaan marttyrikuolemassa.

Maailmassa on aina ollut maanalaisia seurakuntia. Todellisen uroteon Suomessakin tekivät ne, jotka uskalsivat viedä Raamattuja salaa kommunistisiin maihin. Pidän myös niitä sankareina, jotka järjestivät kokouspaikan romanialaisen luterilaisen pastorin Rikhard Wurmbrantin tilaisuuksille.

Joskus pääsemme kuulemaan marttyyrien edustajia. Heidän sanomansa koskettaa. Kirkko ei saa vaieta marttyyreistä. He tarvitsevat vapaiden maiden kristittyjen tukea. Nykyään tällaista tukea tarvitsevat islamilaisten ja muiden kristinuskolta suljettujen maiden kristityt. Ainakin voimme rukoilla heidän puolestaan!

Julkaistu Kotimaa24:ssä keväällä 2010.

Gospelmessu

Jumalanpalvelusuudistus kirkossamme oli voitto liturgiselle liikkeelle ja korkeakirkollisille pyrkimyksille. Teologisesti siinä lähestyttiin katollista messua. Uudistusta ei ollut toteuttamassa tavallinen kansa, joka olisi saanut jumalanpalveluksen näyttämään kansanomaiselta. Jumalanpalvelus ei tällaisen uudistuksen jälkeen edelleenkään kiinnosta tavallista ihmistä, joka sunnuntaisin toisi kirkon täyteen väkeä. Varsinkin jos se on klo 10. Varsinkin jos urut on ainoa instrumentti jota soitetaan. Varsinkin jos sen keskeinen osa saarna ei puhuttele.

Paljon merkittävämpänä jumalapalvelusuudistuksena kirkossamme pidän erityismessujen esiinmarssia. Nuorisopappina toimiessani toimitin monia kertoja erityyppisiä gospelmessuja, kuten Afrikkalainen gospelmessu, Päivästä päivään messu tai Hiljaisuuden messu. Pekka Simojoki, Anna-Mari Kaskinen ynnä muu gospelväki on näiden luomisessa tehnyt suuren palveluksen kirkollemme. Kaikkien eniten olen ollut toimittamassa Tuomasmessuja. Olisi luullut, että jumalanpalvelus olisi uudistunut Tuomasmessun kaltaiseksi. Onhan se näistä uusista messuista korkeakirkollisin ja käyhän niissä paljon kaikenikäistä väkeä. Tuomasmessuissa eri sukupolvet kohtaavat toisensa paremmin kuin tavallisessa messussa. Ennenkaikkea sen musiikki tuntuu kiinnostavan ihmisiä. Perhejumalanpalvelukset toteutaan usein Meidän messuna tai Mukulamessuna. Miksi se ei ole tavallisen messun tilalla sen toteutumisajankohtana? Miksi ns. sivujumalanpalveluksetkin pidetään samalla kaavalla? Eikö niissä kannataisi kokeilla jotain uutta?

Kangasniemen seurakunnassa on tehty todellinen jumalanpalvelusuudistus. Kerran kuukaudessa on toteutettu gospelmessu. Se on tavallinen messu lisättynä seuraavilla tapahtumilla: ovilla on vastaanottajat (tämä pitäisi olla normaali tapa kaikissa kirkoissa), esirukouspyynnöt kerätään päivän virren aikana ja avustajat lukevat ne esirukouksessa, ehtoollisen aikana voi käydä rukouspalvelijan juttusilla, messun yhteislaulut ja virret säestää yhtye ja messun jälkeen on kirkkokahvit kirkossa. Kirkossa kävijöitä on näin ollut kaksinkertainen määrä. Tällaisen messun toteuttamiseen tarvitaan ainakin kuusi maallikko avustajaa ja sama määrä yhtyeessä olevia. Onneksi avustajista, soittajista ja laulajista ei ole pulaa. Monimuotoinen messu on suuritöinen. Mutta eikö jumalanpalveluksen pidäkin olla suuritöinen, jos se on seurakunnan päätapahtuma. Pidän toteutusta onnistuneena.

Julkaistu Kotimaa24:ssä keväällä 2010.

Kaikki kukat saavat kukkia

Venäläisessä Smirnovin kaupungissa ortodoksinen kirkko on keskeisellä paikalla, missä kourallinen ihmisiä kokoontuu sunnuntaisin kirkkoslaavilla toteutettuun messuun. Olosuhteet ovat mahtavat: komea katedraali, upeat ikonit, loisteliaat pappien asut, suitsutuksen tuoksu, mutta kansa ei ymmärrä mitään messun sanomasta.
Smirnovista 50 kilometrin päässä Repinogorskin kulttuuritalolla on alettu järjestää evankelioimiskokouksia. Taajamassa ei ole ollut 80 vuoteen kristillisiä tapahtumia. Kukaan ei siellä tiennyt mitään Raamatusta. Nyt kokousten seurauksena oli syntynyt hengellistä herätystä. Nyt ortodoksipapitkin alkoivat kiinnostua taajamasta. He vetosivat paikallisviranomaisiin, että he estäisivät kaikin tavoin uuden kristillisen liikkeen toimintaa.
Tämä kuvitteellinen kertomus voi myös olla ihan totta nyky-Venäjällä. Todellisuudessa ortodoksikirkko saattaa toimia myönteisemmin. Sen asema on turvattu Venäjällä. Toivotaan, että kaikki muutkin kirkkokunnat saisivat toimia siellä vapaasti.

Julkaistu Kotimaa24:ssä keväällä 2010.

Suurten kysymysten äärellä

Kyseleminen ja epäileminen ovat sellaisenaan hyviä asioita. Kaikki eivät voi ajatella samalla tavalla. Vaikka arvostamme toisiamme, meidän ei välttämättä tarvitse hyväksyä toistemme ajatuksia. Olkoonpa käsityksemme millaisia tahansa, oikeita tai vääriä, niin kirkon tehtävä on pitää esillä kristinuskon sanomaa uskosta, toivosta, rakkaudesta, elämän tarkoituksesta ja päämäärästä. Jokainen tarvitsee elämälleen kestävän pohjan.

Itse en voi muuta kuin haastaa jokaista ottamaan selvää, mistä kristinuskosta on kysymys. Voit esimerkiksi aloittaa lukemaan Raamatun Uuden Testamentin alusta. Tervetuloa myös Jumalan sanan kuuloon!

Julkaistu Kotimaa24:ssä keväällä 2010.

Pyhän Hengen aika

Olin kerran pappeinkokouksessa, jossa käsiteltiin Pyhän Hengen aikaa. Olisihan tämä ollut mahtava tilaisuus rukoilla hengellistä herätystä, kokea hengellistä uudistumista ja varustamista sekä armolahjojen esiintymistä.

Kokous oli kuitenkin erilainen, mihin olen tottunut Hengen uudistus kirkossamme -liikkeen tilaisuuksissa. Korkeasti oppineet teologit käsittelivät Pyhää Henkeä varsin ulkokohtaisesti. Taisi Pyhällä Hengellä täyttyminen ja opetus armolahjoista jäädä toissijaiseksi.

Onneksi helluntaina 2007 piispamme esittivät julkilausuman Pyhän Hengen työstä, jossa myös karismaattisuus sai hyväksytyn aseman kirkossamme. Nyt on Pyhän Hengen aika. Rukoilkaamme, että Jumala uudistaisi kirkkoamme ja antaisi hengellisen herätyksen.

Julkaistu Kotimaa24:ssä 26.5.2010

Kristitystä muslimiksi - muslimista kristityksi?

Muslimimies tulee Suomeen. Hänet pysäytetään tullissa. Häneltä löytyy Koraani ja se otetaan häneltä pois. Sitten hän joutuu allekirjoittamaan kaavakkeen, jossa hän vakuuttaa tienneensä, että Koraanin tuominen Suomeen on rikos. Sitten hän kuulee, että julkisten islamilaisten jumalanpalvelusten järjestäminen koko maassa on kiellettyä. Hän kävisi mielellään tutustumassa kummankin kansankirkon tärkeässä kohteessa, eli Turun tuomiokirkossa ja Valamon luostarissa. Kumpikaan käynti ei onnistu. Häneltä estetään pääsy Turkuun ja Heinävedelle, koska hän on vääräuskoinen. Sitten hän ystävystyy suomalaisen liiketuttavansa kanssa ja saa hänet kääntymään muslimiksi. Asia tulee viranomaisten korviin. Muslimiksi kääntynyt teloitetaan pitkän vankilajakson jälkeen, jonka aikana luterilainen pappi käy painostamassa luopiota palaamaan luterilaisuuteen. Muslimimme otetaan kiinni siitä, että hän on pilkannut kristinuskoa väittämällä, että islam on totuus.

Tarinamme muuttuu todenmukaiseksi, jos muutat tarinaa niin että kristitty käy Saudi-Arabiassa. Lisäksi muutat sanoja seuraavasti: kristityn tilalle tulee muslimi, Koraanin tilalle Raamattu, Turun ja Heinäveden tilalle Mekka ja Medina, jne.

Kaikki islamilaiset maat eivät ole yhtä ankaria kuin Saudi-Arabia. Niissä kuitenkin vainotaan islamista kristinuskoon kääntyneitä. Olisipa kristityillä samanlaiset vapaat oltavat islamilaisissa maissa mitä muslimeilla on ns. kristillisissä maissa. Huomaa ns.! Muslimien tulisi tietää, että maallistunut länsimainen kulttuuri ja kristinusko ovat kaksi eri asiaa. Lisäksi uskonto ja aito kristillinen usko ovat kaksi eri asiaa. Asiallista tietoa islamista löytyy mm. Risto Soramiehen kirjasta Islam ovellamme.

Julkaistu Kotimaa24:ssä 6.7.2010.

Usko Hurskainen ja Armo Taivainen

Patajärven lähiöseurakuntaan haettiin aluepappia 1980. Ehdokkaiksi ilmaantui kaksi juuri teologian opintonsa päättänyttä miestä.

Armo Taivainen oli kokenut voimakkaan uskoontulon ja lähtenyt sen jälkeen opiskelemaan teologiaa. Hän halusi kaikin tavoin viedä evankeliumia eteenpäin. Hän oli ollut mukana seurakuntansa nuorisotoiminnassa ja oli mm. toiminut isoisena rippikoululeireillä. Lisäksi hän oli mukana katuevankelioimisessa. Olipa hän ehtinyt mukaan nuorten aktioonkin OM:n kautta maamme rajojen ulkopuolelle. Yhdessä tuoreen aviopuolisonsa kanssa hän lauloi kitaransa säestyksellä ja todisti väkevästi uskostaan. Tuomiokapituli kuitenkin säikähti, kun hän sanoi olevansa karismaatikko ja myös uskalsi tuoda esille kirkon epäkohtia ja maallistumisen. Niinpä häneltä evättiin pappisvihkimys.

Usko Hurskainen oli perinteiseltä maaseudulta, jossa yhtenäiskulttuuri ja seuraliike eli tuolloin vielä voimissaan. Kirkon tulevasta jäsenkadosta ei vielä silloin ollut merkkiäkään. Tärkeintä oli tapakristillisyys. Virsiä veisattiin hartaasti ja kuunneltiin kaanaankielisiä seurapuheita ja saarnoja. Kaikkiin uusiin hengellisiin virtauksiin, kuten gospelmusiikkiin, uudenlaisiin jumalanpalveluksiin, karismaattiseen liikkeeseen sekä Tässä Elämä- ja Missio- kamppanjoihin suhtauduttiin vieroksuen. Usko Hurskainen suoritti teologiharjoittelunsa tutussa ja turvallisessa kotiseurakunnassaan. Seurakunnan ainoa 40 nuoren rippikoulu pidettiin päiväkouluna ja sen pitivät kirkkoherra ja kanttori. Piispa päätti vihkiä Usko Hurskaisen Patajärven aluepapiksi, koska hän kuului oikeaan herätysliikkeeseen.

Heti ensi työkseen Patajärvellä Usko Hurskainen joutui rippikoululeirille. Se oli hänelle täysin uusi kokemus. Hän oli täysin pihalla nykynuorten ajatusmaailmasta ja vallitsevasta nuorisokulttuurista. Mm. hän ei ollut koskaan seurustellut. Hänen oppituntinsa olivat kuivia ja etäällä nuorten kokemusmaailmasta. Leiri olisi ollut nuorille ikävä kokemus, ellei siellä olisi ollut mukana noheva nuorisotyönohjaaja, joka käytännössä pyöritti koko leirin.

Patajärvi oli nukkumalähiö kaupungin kupeessa. Kourallinen uskollisia iäkkäämpiä ihmisiä kävi seurakunnan tilaisuuksissa, mutta suurin osa ihmisistä jäi seurakuntatoiminnan ulkopuolelle. Kirkolliset toimitukset toki suoritettiin, mutta niissäkin Usko Hurskainen tapasi asianomaiset vasta vähän ennen toimituksen alkua. Toimtusten puheet olivat ylimalkaisia ja ulkokohtaisia. Niistä puutui henkilökohtainen näkökulma. Seurakuntaelämä oli vähäistä ja kaavoihin kangistunutta. Pappi jäi vieraaksi seurakunnalleen. Tuomiokapitulin silmissä hän kuitenkin kuului papiston eliittiin, koska hän oli "heikäläisiä".

Armo Taivainen siis hyllytettiin. Hänet kuitenkin valittiin herätyskristillisen liikkeen maakunnallisen työn julistustyöntekijäksi. Armo Taivainen puhui ja opetti Raamattua innokkaasti ja uskalsi myös mennä evankelioimaan sinne missä ns. tavalliset ihmiset olivat. Hänen työnsä tuloksena syntyi hengellistä herätystä. Uskoontulleet ohjattiin raamattupiireihin, joita tuli koko ajan lisää. Liikkeen työn tuloksena valtava määrä nuoria opiskeli myöhemmin kirkon ja lähetysjärjestöjen työntekijöiksi. Armo Taivainen itsekin toimi myöhemmin vaimonsa kanssa lähetyskentillä. He saivat siellä valtavasti aikaan. Monet kiittelelivät heidän merkittävää työpanostaan. Siellä Armo Taivainen sai myös tehdä papillisia tehtäviä. Olisi hän voinut kelvata Suomenkin kirkon papiksi.

Julkaistu Kotimaa24:ssä 7.7.2010.

Kristinuskon tuhosuunnitelma

Vuosi 1951 on juuri alkanut. Erään kahvilan sivupöydässä istui neljä kiihkeää nuorta miestä, Reficul Ratava, Helmeri Maitrea, Ananias Kovanen ja Fabian Tietäväinen. Heillä on yhteinen vihollinen, kristinsko. He ovat hyvin vihaisia siitä, että kristinuskolla on liian suuri asema suomaisessa yheiskunnassa. Heidän mielestään tilanteen on muututtava. Varsinkin evankelis-luterilainen kirkko pitää tuhota.

Helmeri Maitrea on vapaamuurari ja teosofi. Hän tuntee esoteerisen maailman ja edustaa mielestään oikeaa kristinuskoa. Ananias Kovanen on kommunisti. Hänen mielestään kirkko on kapitalistien väline orjuuttaa kansaa. Hänen mielestä kaikki kirkkokunnat pitäisi kieltää. Fabian Tietäväinen on vapaa-ajattelija ja humanisti. Hän uskoo vain siihen mikä näkyy. Raamattu ja kaikki henkimaailman asiat ovat hänelle humpuukia. Palaverin kokoonkutsujan Reficul Ratavan oikea nimi on toisin päin kirjoitettuna Avatar Lucifer. Hän on pimeyden enkeli, joka on saanut ihmishahmon. Hänen intohimonsa on vainota kristittyjä. Miehet eivät ole ystäviä keskenään, mutta yhteinen vihollinen yhdistää.

Nyt nämä kolme miestä laativat 30-, 60- ja 100-vuotissuunnitelmat, joilla on kauaskantoiset seuraukset. Helmeri haluaa vaikuttaa uuden aikakauden uskonnon kehittymiseen. Ananias pyrkii vaikuttamaan politiikan ja Fabian tiedotusvälineiden kautta. Kaikkein vaarallisin on Reficul, koska häntä ei yleensä tunnisteta. Hänen pöytäkumppaninsakaan eivät tiedä, kuka hän todella on. Hänellä on yliluonnolliset kyvyt. Hän muun muassa pyrkii tuhoamaan kristikuntaa sisältä päin ujuttamalla eksyttämiään edustajia sen vaikutusvaltaisille paikoille. Miehet päättävät tavata 30 vuoden kuluttua tarkistamaan tilannetta. Tavoitteena on vuoden 1980 loppuun mennessä tehdä pohjatyö kirkon ja kristinuskon nujertamiseksi.

Vuoden 1981 alussa Reficul, Helmeri, Ananias ja Fabian toteavat, mitä he ovat saaneet aikaan. Tosikristityt on saatu naurunalaisiksi kirkon sisällä. Teologiseen tiedekuntaan on saatu liberaaleja opettajia. Tiedotusvälineet vaikenevat hengellisistä asioista tai sensuroivat niitä. Esimerkiksi kristittyjen vainoista vaietaan. Julkinen Jumalan pilkka on mahdollista. Kirkon sisällä on kiistakysymyksiä. Kristikunta hajoaa lisää. Kristillinen sananjulistus on vesittynyt eikä tunneta hätää hukkuvista sieluista. Ennen kaikkea uskonnon opetus ja kristillinen kasvatus ovat vähentyneet.

Vuoden 2011 alussa Ananiasta edustaa hänen poikansa William, Helmeri on jo vanha mies ja Fabiania edustaa nuori aatetoveri Lars Sundvik. William on isänsä tavoin innokas politiikko, mutta edustaa Vihreää Liittoa. Reficul ei ole vanhentunut yhtään.
Miehet ovat voitonriemuisia. Kirkko myötäilee ajan henkeä Jumalan sanan kustannuksella. Synnistä tai helvetistä ei saa mainita. Raamatun vastaisesti saa opettaa. Sen sijaan liian uskovainen ei saa olla. Yhä harvempi lukee Raamattua, rukoilee tai osallistuu seurakunnan toimintaan. Kristillinen tietämys on vähentynyt. Hengellisiä herätyksiä ei ole. Monet eroavat kirkosta. Hengellisiä kokemuksia etsitään kirkon sijaan uushenkisyydestä. Ihmiset vaativat muillekin uskonnoille samoja oikeuksia kuin kristinuskolla. Yleisuskonnollisuus syrjäyttää aidon kristillisen uskon.

Miehet asettavat tavoitteensa, jotka toteutuisivat vuoden 2050 loppuun mennessä. Kun kirkko taipuu vihkimään homot ja lesbot avioliittoon, nostetaan seuraavaksi esille moniavioisuus. Sillekin on löydettävä liberaaliteologien myötävaikutuksella kirkollinen hyväksyntä. Tähtäimenä on, että seuraavaksi kirkko alkaa vainoamaan niitä pappeja, jotka eivät hyväksy homoliittojen ja moniavoiliittojen vihkimistä.

Tulevaisuuden visiot saavat miehet suoranaisen innon valtaan. Tässä poimintoja niistä. Maailmanlaajat trendit rantautuvat Suomeenkin. Antisemitismi kasvaa. Kirkot muuttuvat hengellisistä yhteisöistä hengettömiksi laitoksiksi. Suvaitsevaisuuden nimissä kaikki maailman uskonnot sulautetaan yhteen. Niitä, jotka vielä puhuvat Jeesusksesta ainoana pelastajana, vainotaan. Koko maailma seuraa yhtä hallitsijaa ja uskonnollista johtajaa.

Julkaistu Kotimaa24:ssä 6.1.2011

Uskonpuhdistusta tarvitaan

Lauantaina 8.1. päivittäisessä rukous- ja Raamatunlukuhetkessä vaimoni kanssa luin Hetkinen -Raamatun lukuoppaasta selitystä Matt. 24: 45-51:een: "Kelvoton palvelija, erityisesti vastuutehtävissä ollut, kuulee Jeesukselta tylyn tuomion. Hän on toteuttanut vain omia mieltymyksiään, mukautunut tämän maailmanajan menon mukaan, riidellyt ja lyönyt Jumalan sanassa pitäytyviä kanssapalvelijoita ja näin edistänyt Jumalan sanaa ja luomisjärjestystä halveksivaa laittomuutta."

En tunnista Suomen luterilaista kirkkoa enää samaksi kirkoksi, minkän palveukseen tulin yli 30 vuotta sitten. Kirkko on kuihtumassa kuolleeksi laitokseksi. Jumala taivaassa näkee koko ajan mitä täällä tapahtuu. Uskon, että taivaassa itketään; toisin kun silloin, kun ihminen kääntyy. Nyt tarvitaan uskonpuhdistusta. Kuka naulaisi teesit Turun tuomiokirkon oveen? Martti Lutherin ensimmäinen teesi muistutti parannuksesta. Kaikkien ihmisten ja kaikkialla on tehtävä parannus. Voisin aloittaa sen itsestäni. Pitäisi palata samaan, mikä oli Apostolien tekojen kuvaamassa alkuseurakunnassa. Kaiholla muistelen herätyksen aikoja, jolloin kirkot ja seuratuvat täyttyivät armoa etsivistä kuulijoita. Ihmiset itkivät syntejään ja saivat ottaa Jeesuksen elämäänsä Vapahtajaksi.

Jokaisen uskovan pitäisi joka päivä rukoilla hätähuutonsa Jumalalle kirkkomme puolesta! Pappi voi antaa valheellisen lumesiunauksen homoparille, hän voi kieltää neitseestä syntymisen, saatanan tai helvetin olemassaolon. Hän ei edistä evankelimin voittokulkua, päinvastoin. Hän voi väittää, ettei rukouksella parantaminen ole mahdollista, koska ei usko Jumalan ihmeisiin. Hän voi estää armolahjojen vaikutuksen seurakunnassa, koska ei tunne hengellistä maailmaa. Mutta kerran kelvottomat palvelijat joutuvat tilille teoistaan.

Nykyään hengellisiä asioita etsivä hakeutuu vapaisiin suuntiin, kun kokee, että vain siellä voi löytää Jeesuksen henkilökohtaiseksi Vapahtajaksi. Ensin hän on käynyt etsimässä apua sielunsa hätään luterilaisesta kirkosta, mutta on palannut sieltä tyhjänä pois ja pettynyt liberaaliteologien ajatuksiin, jotka vain johtavat yhä etäämmäksi Jumalasta. Sanan nälkäinen kulkija kaipaa ravintoa. Jo nuorena pappina törmäsin kolleegoihin, jotka pilkkasivat ja vastustivat herätyskristilisyyttä ja erilaisia evankelioimis- ja missiotapahtumia. Muistan kuinka eräs pastori kehui, kuinka hän oli estänyt ihmisiä pitämästä todistuspuheenvuoroja. Eli ettei vain kukaan toisen esimerkin innoittamana rohkaistuisi uskovaksi.

Kirkon alamäki johtuu liberaaliteologian sallimisesta. Olen sitä mieltä, että siellä missä Jumalan sanaa selitetään tuoreesti ja elävästi, siellä Jumala toimii ja siellä myös on kuulijoita. Jos itse elää lähellä Jumalaa ja hänen sanaansa sekä tekee aidosti kokosydämisesti hengellistä työtä, näkee myös ympärillään hengellistä herätystä ja uudistusta. Jos Jumalan sana saa olla keskeisessä asemassa myös kirkkomme menestyy. Tästä on paljon esimerkkejä. Onneksi on olemassa myös hengellisesti eläviä seurakuntia ja kristillisiä järjestöjä. Vielä on toivoa!

Julkaistu Kotimaa24:ssä 10.1.2011

Voittajan puolella

Jumalan valtakunnan työntekijä on asetettu eturintamaan hengellisessä sodankäynnissä. Joka-aamuisessa rukouksessa voi pukeutua Jumalan antamaan sota-asuun: pelastuksen kypärä, hengen miekka, totuuden vyö, vanhurskauden haarniska, uskon kilpi ja alttiuden kengät (Ef. 6:10-18). Lisäksi voi pyyttää, että Herra sitoisi pimeyden vallat ympäriltä ja antaisi Jeesuksen veren suojamuuriksi pahan hyökkäyksiä vastaan. Pekka Simojoen valtakunnassa kaikki hyvin laulussa sanotaan: "Onko täällä vielä niitä, joille valheet eivät riitä? Kuka rohkeasti soihduillansa valaisee? Onko vielä pasuunoita, valtakunnan vartijoita, jotka aamunkoittoon asti muurin päällä taistelee!"

Toisessa Pekka Simojoen laulussa sanotaan: "Vesimiehen aika hiipii niinkun lampaat pukeutuen valkeuden vaatteeseen. Vesimiehen aika kätkee suden hampaat ja jättää uhrinsa pimeyteen". Nykyaikana monet kritiikittä ottavat vastaan kaikenlaista uushenkisyyttä. Sen sijaan aitoa kristillistä sanomaa kohtaan ollaan kriittisiä. Uuden aikakauden uskontoa on ujutettu vähän joka paikkaan. Toinen ääripää on kieltää koko saatanan olemassaolo. Jos näkisimme henkimaailman, voisimme ymmärtää kaiken paremmin. Nyt kerron erään tosi tapahtuman.

Eräs nainen saa vahingossa käteensä parapsykologiasta kertovan kirjan ja alkaa tutkimiaan sitä. Nainen haluaa uteliaisuuttaan tehdä kirjassa mainittuja taikoja ja hämmästyy onnistuessaan siinä. Vähitellen hän saa automaattikirjoituksen, selvänäön ja henkiparantamisen kyvyt. Hänen maineensa kasvaa ja moni hakee hänen kauttaan apua.

Kuin huomaamattaan nainen luisuu pimeyden vallan alle. Yllättäen hän huomaa olevansa tekemisissä saatanan kanssa ja haluaa perääntyä. Kyvyt ja maine ovat koko ajan tallella.
Naisella on myös uskovaisia ystäviä, jotka rukoilevat hänen puolestaan. Niinpä hän kuulee Jeesuksen puhuvan: tyttäreni, missä kaukana olet. Hän polvistuu vuoteensa ääreen ja lausuu hätääntyneenä ainoat sanat mitkä osaa: Jeesus armahda.

Naisen kohdalla alkaa kova taistelu hyvän ja pahan välillä. Paha ei haluaisi millään hellittää hänestä otettaan. Lopulta hän alkaa vapautua erään papin kautta. Jeesus, joka on paljon suurempi pimeyden voimia, saa voiton.

Meillä ompi voitto nimessä Jeesuksen, sanotaan eräässä laulussa. Jumala hallitsee kaikkia asioita maailmassa, sillä pahuuden voimat voivat toimia vain tiettyyn rajaan saakka. Jumala tekee ihmeitä meidänkin aikana.

Julkaistu Kotimaa24:ssä 14.1.2011

Uusi Maailmanjärjestys

Ajilevlap Nireficul kaappasi itselleen maailmanlaajan Multimedia -internetpalvelun. Siihen mennessä kaikki maailman asukkaat olivat internetissä rekisteröityneet Multimedian käyttäjiksi. Siitä oli tullut kaikille ihmisille päivittäinen tietojen saamisen ja asioiden hoitamisen väline. Jopa kaikki ostokset tehtiin sen kautta. Olipa Kansainvälinen Raamattuseurakin onnistunut sen välityksellä julkaisemaan Jumalan sanan kunkin omalla kielellä.

Multimedian kaappauksen jälkeen näytti siltä, että mikään ei muuttunut, mutta tosiasiassa kaikki muuttui. Jokaiselle annettiin uusi Ajilevlapin salatieteellinen koodi, joka piti näppäillä käsillään kirjautuessaan sivustolle ja pitää otsassaan (aivoissaan) muisitissa. Jos tätä koodia ei käyttänyt, ei päivittäinen asioiminen enää onnistunut. Kukaan ei arvannut, että todellisuudessa tämän koodin avulla Ajilevlap esikuntineen valvoi koko maailman asukkaita. Heti huomattiin, jos joku ei ollut kirjautunut sivustolle.

Tämän uudistuneen Multimedia -palvelun kautta Suuri Johtaja astui esiin. Hän sai valtavan suosion pystyessään yliluonnollisella tavalla yhdistämään maailman kansat keskinäiseen rauhaan. Kaikki ylistivät ja palvoivat Suurta Johtajaa ja antoivat hänelle kaiken vallan. He kumarsivat häntä kännykkänsä tai tablettinsa livekuvan edessä. Uuden Maailmanjärjestyksen aika oli alkanut.

Multimedia -palvelu sai aikaan myös yhdistymisen maailman uskonnollisella rintamalla. Multimedia lähetti joka päivä houkuttelevaa Sytyske -ohjelmaa. Myös maallisesta asemastaan nauttivat nimikristilliset piirit sokaistuivat ja hyväksyivät sen. Jopa Oikean Mestarin seuraajia eksyi. Kristikuntaan soluttautunut maailmanlaaja Liberaaliteologia -järjestö oli kumonnut kristilliset uskontunnustukset ja muutkin totuudet. Niiden tilalle omaksuttiin Sytyske -ohjelmassa manipuloitu Uuden Maailmanjärjestysksen yhtenäinen uskonto. Se julisti: "Enää ei ollut mitään erottavia tekijöitä maailman uskontojen välillä. Kaikki uskonnot puhuivat vain hyviä asioita. Ihmeitä tekevä Messias on läsnä täällä ja tuolla. Kaikki pelastuvat."

Uskontorauhan rakentajana toimi Suuri Profeetta. Ihmisen eivät huomanneet mistä hän oli saanut yliluonnollisen kykynsä. Kaikki uskonnollinen elämä tuki Uuden Maailmanjärjestyksen ja sen johtajan palvontaa. Koko maailma näytti saavuttaneen suvaitsevaisuuden ja yhtenäisyyden.

Mutta oli joukossa niskottelijoitakin. Nämä pitätyivät vanhanaikaiseen kiellettyyn uskoon ja toimivat maan alla. Heitä alettiin vihata. Kun heidän vainoamisensa yltyi, tapahtui jotakin aivan odottamatonta. Oikea Mestari, joka sittenkin hallitsee koko maailmaa, puuttui asiaan. Paruusia toteutui kirjoitusten mukaan. Joka kestää loppuun asti, pelastuu.

Julkaistu Kotimaa24:ssä 18.1.2011

Maanalaisessa seurakunnassa

Minua on puhutellut tämä tositapahtuma kommunismin ajan Neuvostoliitosta.

Kaksi aseistanutta miliisiä ryntäsi maanalaisen seurakunnan kokoukseen. He sanoivat, että paikalla olevilla on viisi minuuttia aikaa poistua paikalta. Sen jälkeen he vangitsevat jokaisen. Noin puolet paikallaolijoista pakeni paikalta kauhun vallassa. Toiset jäivät sisälle kokoustilaan. Sen jälkeen miliisit sulkivat ovet lukkoon.

Sitten tapahtui jotain yllättävää: Miliisit panivat pois aseensa. He sanoivat haluavansa ensin katsoa, ovatko nämä kristityt tosissaan uskossa, sillä hekin halusivat tulla uskoon. Niin heistäkin tuli Jeesuksen seuraajia ja tämän maanalaisen seurakunnan jäseniä.

Ollessani pappina Inkerinmaalla paikalliset uskovat kertoivat kuinka he toimivat kommunismin aikana maan alla. Erään kirkon rauniolla oli 1950-luvulla eräs kommunisti rienannut: Katsokaa, tätä seurakuntaa ei ole enää koskaan olemassa, kristinusko on kuollut. Mutta niin vain kävi, että sillä paikalla toimii nykyään aktiivinen seurakunta. Kirkko on rakennettu uudelleen.

Nykyään kristittyjä vainotaan ainakin islamilaisissa maissa. Suomessa on oikeanlainen uskonnonvapaus. Vaikka se vähän huolestutti 1970-luvulla, kun Rikhard Wurmbrant tuli Suomeen kertomaan kommunistimaiden kristittyjen vainoista ja kommunistit ottivat kokoukseen tulleiden autojen rekisterinumerot ylös.

Julkaistu Kotimaa24:ssä 21.1.2011

Ihmeparaneminen

Minut kutsuttiin kotiin, jossa olin kastanut tytön kolme vuotta aiemmin. Nyt tämä tyttö oli sairastunut pahanlaatuiseen luusyöpään. Hän oli käynyt sairaalahoidossa, mutta ennuste oli huono. Hiljattain oli naapurissani kuollut nelivuotias poika vastaavaan sairauteen. Epätoivoissaan itkevät vanhemmat kääntyivät puoleeni: Voisiko Jumala auttaa?Käyntini päättyi siihen, että pidin rukoushetken tytön puolesta. Samalla voitelin hänet öljyllä ja siunasin hänet. Tyttö sai jäädä Jumalan hoitoon.Kului muutama kuukausi. Lapsen vanhemmat ilmoittivat, että tyttö on parantunut kokonaan vakavasta sairaudesta. Viimeisetkin kontrollikäynnit oli käyty sairaalassa. Nyt he halusivat järjestää kiitoshetken kodissaan. Paikalla oli samat henkilöt, jotka olin tavannut ristiäisissäkin muutamaa vuotta aiemmin. Pidin kiitoshartauden ja annoin tytölle lahjaksi enkelitaulun.Sillä ei ole väliä, paraniko tyttö sairaalahoidon vai rukoushetken ja öljyllä voitelemisen ansiosta. Pääasia oli, että Jumala paransi hänet. Kiitos ihmeitä tekevälle Herralle!

Julkaistu Kotimaa24:ssä 25.1.2011

Eräs uskoontulo

Vanha setä käveli minua vastaan. Hän tunnisti minut paikalliseksi pastoriksi. Setä pysähtyi ja pyysi saada vähän keskustella. Hän sanoi kokevansa, ettei hänen sisimmässään ole rauhaa. Hän halusi saada asiansa kuntoon Jumalan kanssa. Hän oli miettinyt asiaa ja rohkaisi mielensä, kun näki minut. Keskustelimme siinä hetken aikaa. Sitten ehdotin, että nyt rukoilemme. Meitä ei haitannut vaikka ohi kulki muutamia pyöräilijöitä. Setä sai toistaa perässäni rukouksen. Hän sai jättää syntinsä Jeesuksen ristin juurelle ja pyytää Jeesusta elämäänsä. Lopuksi vakuutin sedälle, että hän on Jeesuksen pelastama. Setä sanoi, että nyt hän on saanut rauhan sisimpäänsä. Hänen kasvoistaan näkyi ilo ja kiitollisena hän sai jatkaa matkaansa eteenpäin. Parin kuukauden päästä tapahtumasta tämä setä kuoli. Sain tehtäväkseni hänen hautaan siunaamisensa. Muistotilaisuudessa kerroin siitä, että tämä setä turvautui Jumalan armoon. Muistutin kuulijoita siitä, että jokainen, joka avuksi huutaa Herran nimeä, pelastuu. Tämä puhutteli myös minua.

Julkaistu Kotimaa24:ssä 4.2.2011

Evankelioimisen aika

Olin Kirkon evankelioimiskonferenssissa. Kannatti olla mukana. Se olisi tehnyt todella hyvää juuri niille kirkon työntekijöille, jotka eivät tule tällaisiin kokoontumisiin. Valitettavan useat suhtautuvat ynseästi evankelioimiseen, vaikka juuri siinä on kirkon mahdollisuus.
Evankelioiminen voi olla mukana kaikessa kirkon toiminnassa. Se ei oikeastaan ole jokin erillinen erityistyömuoto. Muistan, kun kerran papeille pidettiin neuvontapäivää kirkollisista toimituksista. Kasteesta puhunut henkilö teroitti, ettei kastetilaisuudessa pidä evakelioida. Höpö höpö! Olen aina evankelioinut kaikissa kirkollisissa toimituksissa. Ilmeisesti sitä on pidetty hyvänä asiana, koska olen saanut yhä uudelleen kutsun samojen ihmisten perhejuhliin.
Kirkon tulevaisuus ei ole siinä, että yritetään mielyttää kaikkia, jopa poikkeamalla Jumalan sanasta. Kirkko säilyy uskottavana, kun se tarjoaa Jumalan sanan kokonaisena, lakina ja evankeliumina.

Julkaistu Kotimaa24:ssä 26.3.2011

Jumalan avun varassa

Olin tilaisuudessa, jossa käsiteltiin kuuntelevaa rukousta. Kuuntelevassa rukouksessa olemme avoimia sille, mitä Jumala haluaa sanoa. Siinä jätämme pois sen mikä on ihmisestä ja pidämme sen mikä on Jumalasta. Näinhän profetiatkin tulee ottaa vastaan seurakunnassa.
Tilaisuudessa tuotiin esille myös myös armolahjoihin liittyvä väärinkäsitys, että niitä saisivat sellaiset ihmiset, jotka ovat toisia parempia. Asiahan juuri päinvastoin. Armolahjat ovat avuksi heikoille ihmisille. Jumala voi käyttää heitä valtakuntansa työssä erilaisten lahjojen kautta.
En ole huipputeologi enkä ole isossa asemassa Suomen kirkossa. On kuitenkin asia, joka on minua auttanut selviytymään tehtävistäni. Jumala antaa armolahjansa, apunsa ja sanansa kuhunkin tilanteeseen.

Julkaistu Kotimaa24:ssä 30.3.2011

Inkerin kirkko 400 vuotta

Inkerin kirkkoa juhlitaan pitkin vuotta 2011. Varsinainen pääjuhla on heinäkuun lopussa. Juhlapaikaksi on valittu Moloskovitsa keskellä maaseutua. Siellä on Inkerin vanhimman kirkon rauniot. Ne ovat ainoat 1600-luvulta peräisin olevat kirkon rauniot. Monien muiden kirkkojen tapaan se suljettiin vuonna 1937.

Kommunistiaikana sen toiminta oli lakkautettu. Kirkko kuitenkin toimi maan alla. Erilaiset hengelliset vaikuttajat, kuten Maria Kajava ja Katri Kukkonen, kiersivät inkerinsuomalaisten keskuudessa. Tilaisuuksia pidettiin kodeissa ja hautausmailla.

On suuri ilon aihe, että Inkerin kirkko sai nousta tuhkasta esille reilut 20 vuotta sitten. Ensimmäiset seurakunnat perustettiin jo 1970-luvulla Petroskoihin ja Puskiniin. Puskinissa kasvoivat Inkerin kirkon herättäjä Arvo Survo ja Inkerin kirkon nykyinen piispa Aarre Kuukauppi.

Nykyään Inkerin kirkolla on yli 80 seurakuntaa koko Venäjän alueella. Kirkko on muuttunut venäjänkieliseksi ja monikansalliseksi.

Inkerin kirkko tarvitsee Suomen kristittyjen tukea. Ilolla on todettava, kuinka monet tahot Suomesta ovat antaneet apuansa sille. On ollut kirkon rakentajia, tavaroiden lahjoittajia, esirukoilijoita jne. Toivon, että jokaisella seurakunnalla olisi joku nimikkokohde Inkerin kirkossa.

Itse sain olla Inkerin kirkon palveluksessa vuonna 2004 Skuoritsan seurakunnassa. Nyt viime viikonloppuna kävin siellä vierailemassa. Ohjelmassa oli mm. kotikäyntejä, joissa jaoin ehtoollista, ja jumalanpalvelus Mooses Putron messun mukaan. Nykyisessä seurakunnassani Kangasniemellä järjestän seurakuntaretkiä, joissa vierailemme Kelton ja Harlun ystävyysseurakunnissa ja useissa Inkerin kirkon kohteissa.

Paljon Onnea ja Jumalan Siunausta Inkerin kirkolle!

Julkaistu Kotimaa24:ssä 26.5.2011

Kirkko raivaamassa tietä islamille?

Olin pudota tuolilta, kun kuulin radiosta, että seurakunta voisi tarjota tilojaan muslimeille. Join aamukahvini väärään kurkkuun, kun luin lehdestä, että radion aamuhartauksia voitaisiin tarjota islamilaisille. Ja näiden ajatusten esittäjinä kirkolliset tahot. Islamilaisissa maissa ei tulisi mieleenkään vastaavalla tavalla edesauttaa kristillisiä kirkkoja.

Meneekö maallistumiskehitys suvaitsevaisuuden nimissä siihen, mitä se on ollut Länsi-Euroopassa jo pitkään. Jo parikymmentä vuotta sitten suomalainen lähetystyöntekijä sai vastustusta paikallisen luterilaisen kirkon taholta, kun hän teki hengellistä työtä turkkilaissiirtolaisten parissa.

Samaan aikaan eräässä seurakunnissa haluttiin evätä kolehti Suomen Raamattuopistolle, toinen seurakunta sulki tilansa Evankeliumiyhdistykseltä ja eräät tahot haluavat boikotoida vuoden parasta kristillistä nuorisotapahtumaa. Jos syynä vastustukseen ei olisi virkakysymys (itse en vastusta naispappeutta), keksittäisiin joku muu syy, jolla yritetään estää hengellisten liikkeiden toimintaa. Islamiin päin kumarretaan, mutta kirkon hengellistä siipeä vainotaan. Lisäksi pääkaupunkimissioon ei ole menossa monikaan luterilainen seurakunta. Sen sijaan joku Dalai Lama saa esiintyä tuomiokirkossa, mutta herätystä vieroksutaan.

Olen jutellut monen kadun miehen kanssa. He eivät arvosta nykykirkkoa, joka on poikennut alkuperäisestä sanomasta. Ei sitä arvosta muslimitkaan. He vain odottavat pääsevänsä valtaan länsimaissa.

Julkaistu Kotimaa24:ssä 10.8.2011

Palava vai penseä julistus?

Kirkkoherra Keijo Rainerma toteaa Seurakuntalainen.fi -sivustolla: "Palavien julistajien laji on kuolemassa sukupuuttoon... Pastorit eivät tajua, että käynnissä on taistelu sieluista. Ahdistaa myös oma penseys. Missä viimeksi kuulit saarnaajaa, joka oli tosissaan?" Tuntemani maallikkopuhuja totesi, että sanat pitää tulla taivaasta. Jumala voi antaa kehoituksen tai näyttää asioita. Silloin tuntuu siltä, että "näin sanoo Herra". Samalla on muistettava, että julistajat ja puheet ovat vajavaisia.

Sunnuntaina 14.8. oli messun esirukouksessa Mikko Himangan rukouskirjan sanat, jotka tuovat esille tätä samaa kaipausta: "Anna kirkkoomme profetaallinen henki, että uskaltaisimme sanoa synnin synniksi, mutta emme kätkisi myöskään armoa ja Jumalan voimaa... Tee jumalanpalveluksistamme eläviä. Auta meitä tukemaan toisiamme, ettei kukaan jättäisi kilvoitustaan kesken... Rukoilemme lavean tien kulkijoiden puolesta. Vie heidät ahtaalle portille ja auta heitä menemään siitä läpi. Anna kansallemme etsikkoaikoja. Varjele eksytyksiltä."

Papin työn tärkein taito on pitää hyviä puheita. Hengellisen puheen pitää koskettaa. Siinä tulee kuulua veren evankeliumi ja Hyvän Paimenen ääni. Silloin se sytyttää halun uskoon ja kilvoitukseen. Mielestäni esimerkiksi evankelista Kalevi Lehtinen oli tällainen julistaja. Monet kuulijat etsiytyvät sinne, missä julistetaan puhuttelevasti. Jumala antakoon eläviä sanoja kaikille julistajille!

Julkaistu Kotimaa24:ssä 28.8.2011

Uushenkisyyden leviäminen rauhassa

Intialainen guru Rahib Salamat oli rauhan, ystävyyden, positiivisuuden ja yhteyden lähettiläs. Hän puhui kauniisti ja lumosi kuulijansa. Kun hän saapui Suomeen, hän järjesti Helsingissä tilaisuuden, jossa hän siirsi positiivista energiaa ihmisiin. Paikalle saapui tuhansia, jotka halusivat sielun rauhaa. Ne jotka saivat kohdata hänen kosketuksensa kertoivat kokeneensa ihanan tunteen Salamatin siirtäessä energiaa heihin. Monet olivat ihastuksissaan tästä.

Tosiasiassa Rahib Salamat oli okkultisti. Hänen uskontonsa oli panteismi ja jumala maailmankaikkeus. Hän harrasti magiaa ja henkiparantamista. Hän levitti pakanallista mystiikkaa puhuen kundaliinivoimasta, karmasta ja jälleensyntymisestä. Ihmiset olivat sokeita, eikä kukaan asettanut kyseenalaiseksi hänen toimintaansa. Monet eksyivät harhaan, koska kuulivat saavansa kristusenergiaa ja luulivat sen olevan jotain kristillistä.

Paikallinen luterilainen seurakunta ei reakoinut tapahtumaan millään lailla. Se oli hetkeä aiemmin kritisoinut evankelioivaa Missio-kampanjaa, mutta tämän pakanallisen tapahtuman se antoi toimia kaikessa rauhassa. Väkisin tuli mieleen, että vastustetaan herätyskristillisyyttä, mutta sallitaan salatieteellisen toiminnan vaikuttaa vapaasti. Vaitiolo on myöntymisen merkki. Olisi luullut, että se olisi vaikka järjestänyt rukousvartion tämän uushenkisen tilaisuuden ajaksi, ettei se eksyttäisi ihmisiä harhaan.

Julkaistu Kotimaa24:ssä 17.10.2011

Vastahenki

Pastori Uittola tuli papiksi Tallikan seurakuntaan. Hän oli ollut hengellisen herätyksen keskellä ja tuli intoa täynnä uuteen paikkaan. Hän toivoi, että sielläkin hän näkisi samanlaisen Pyhän Hengen vaikutuksen, mitä hän oli aiemmin kokenut: uskoontulemisia, ihmisten elämän uudistumista, armolahjojen ja Jumalan ihmeiden toteutumisen.

Aiemmassa paikassa pastori Uittola oli tottunut rukoilemaan päivittäin työtovereittensa kanssa tai vieraillessaan jossakin seurakunnan kymmenestä raamattu- tai rukouspiiristä. Täällä hän ei kokenut hengellistä yhteyttä. Työtovereista yksi oli körtti, joka vierasti kaikkea evankelioimista ja karismaattisuutta, toinen kuului vihreisiin ja Tulkaa kaikki -liikkeeseen, jolle homojen asia oli tärkeämpi kuin sielujen pelastuminen, yksi taas harrasti joogaa ja ajoi kaikkien uskontojen samanarvoisuutta. Tallikan seurakunnassa oli totuttu pelkkään tapakrististillisyyteen, mutta hengellisten asioiden tosissaanottaminen oli vierasta.

Kaikkien pahinta oli vastahenki. Pastori Uittolan edellisessä paikassa oli rukousrinki, joka oli aina jatkuvassa rukouksessa jumalanpalvelusten ja erilaisten tilaisuuksien puolesta. Silloin esimerkiksi puheen pitäminen tuntui helpolta ja hengellinen työ meni sujuvasti eteenpäin. Mutta täällä oli vastahenki. Se näkyi monella tavalla. Pastori Uittola aisti sen. Oli vaikea puhua sitä sanomaa, minkä sai Jumalalta. Kaikki hengellinen työ oli vaikeaa. Häntä ei otettu tosissaan, kun hän kertoi edellisen paikan elävästä kristillisyydestä. Lisäksi hän koki työpaikkakiusaamista.

Vastahenki esti herätyksen ja hengellisen uudistuksen Tallikan seurakunnassa. Kyllä minä mieluummin työskentelisin pastori Uittolan aiemmassa seurakunnassa.

Julkaistu Kotimaa24:ssä 5.11.2011

Lähetystyön loppu ja alku

Takinmaa on jälkikristillinen eurooppalainen valtio, edelläkävijä maallistumiskehityksessä. Siellä toimii evakelinen kirkko. Aikaisimpina vuosisatoina tämä evankelinen kirkko oli hengellisesti elävä ja aktiivinen. Osaltaan siihen vaikutti pietistiset herätysliikkeet. Kirkon lähetystyö oli kanavoitu näiden pietististen lähetysjärjestöjen kautta.

Toisen maailmansodan jälkeen tämä kirkko maallistui. Uutta linjaa perusteltiin suvaitsevaisuudella. Kirkko halusi miellyttää ihmisiä, mutta samalla vastustaa omaa sanomaansa. Ensin se lopetti herätyskristillisten lähetysjärjestöjen tukemisen ja seuraavassa vaiheessa se kielsi kaiken lähetystyön. Tekosyitä keksittiin aina niin kuin myöhemmin Suomessa virka- tai homokysymys. Ainoastaan kansainvälinen diakonia oli sallittua. Myös maassa vierailevien evankelistojen kampanjoita ja karismaattista uudistusta vastustettiin. Niinpä monet niiden kautta uskoontulleet liittytivät ns. vapaisiin suuntiin, jotka kasvoivat tuntuvasti.

Kirkko arvosteli lähetystyön tekemistä islamilaisissa maissa. Olihan islam "kirjan uskonto". Maahan muuttaneita muslimeja ei saanut käännyttää, vaan heille tarjottiin seurakunnan tiloja. Kirkko jakoi yksipuolista informaatiota Lähi-Idän tilanteesta ja levitti antisemitismiä. Kristittyjen vainoista islamilaisissa ja kommunistisissa maissa vaiettiin. Aiempina vuosikymmeninä sanouduttiin irti Raamattujen salakuljettamisesta Neuvostoliitton. Sen jälkeen Venäjällä tehtävää lähetystyötä vastustettiin, vaikka ortodoksikirkko ei ollut koskaan lähettänyt yhtään työntekijää niille alueille missä työtä tehtiin.

Tänä päivänä hovikelpoisuuden Takinmaan evankelisessa kirkossa saa kun kieltää neitseestäsyntymisen ja muut uskontunnustuksen totuudet. Palstatilaa saavat ne, jotka esittävät liberaaliteologisia ajatuksia. Kirkolla on upeat temppelit ja loistavat muotomenot, mutta se on kadottanut alkuperäisen sanomansa ja tehtävänsä. Homoasia on tullut tärkeämmäksi kuin sielujen pelastuminen. Kaiken takana oli hyvin äänekäs ryhmä. Siihen kuului mm. vihreän liikkeen ja humanistien edustajia. Se teki ns. nurkan valtauksen kirkossa. Salaisissa kokouksissaan se määrätietoisesti muutosta kirkossa. Sitä ei tietenkään paljastettu missään, vaan haluttiin esiintyä positiivisina ja nykyaikaisina. Osattiin jopa näytellä uskovaista. Tosiasiassa tämä joukko oli mitä suvaitsemattomin herätyskristillisyyttä ja lähetystyötä kohtaan.

Jotain positiivistakin tapahtui. Takinmaan herätyskristilliset lähetysjärjestöt olivat 100 vuotta sitten aloittaneet lähetystyön Afrikassa Wellingin alueella. Sinne oli syntynyt hengellisesti vireä evankelinen kirkko. Nyt tuon maan mustaihoiset innokkaat nuoret aloittivat tehdä lähetysaktiomatkoja maallistuneeseen Eurooppaan. Heitä tuli myös Takinmaahan, koska moni heistä oli oppinut Takinmaan kieltä maassa toimineilta lähetystyöntekijöiltä. Tukea he saivat Takinmaan evankelisessa kirkossa paitsioon jääneiltä herätyskristillisiltä järjestöiltä. Eräs mies antoi elämänsä Jeesukselle wellingiläisnuorten järjestämässä torikokouksessa ja totesi, ettei ollut koskaan aikaisemmin kuullut tällaista evankeliumia omassa kirkossaan.

Julkaistu Kotimaa24:ssä 10.1.2012

Enkelinäyttely

Kitolan kahvilan kokoustilassa pidettiin enkelinäyttely. Näytteillä oli lähes 100 taideteosta. Oli monenlaisista materiaaleista valmistettuja tauluja ja enkeliasetelmia. Erilaiset ryhmät, kuten eläkeläisjärjestöt, koululuokat ja seurakunnalliset piirit kävivät tutustumassa näyttelyyn. Se ihastutti monia kävijöitä. He pitivät sitä kristillisenä kulttuuritekona. Olihan esillä myös Raamatusta tuttuja kuvauksia. Monet kävijöistä eivät havainneet näyttelyn taustalla olevaa filosofiaa. Kristillisille termeille on helppo antaa uusi eksyttävä sisältö.

Taneli Purnanenkin kävi tutustumassa näyttelyyn. Hän ja näyttelyn pitäjä Aino Malttin eivät tunteneet toisiaan entuudestaan. Tanelilla oli mahdollisuus jututtaa näyttelyn pitäjää. Aino kertoi eräästä taideteoksesta, että on rukoilemalla siinä olevaan enkeliin yhteydessä. Sen seurauksena käytiin seuraavanlainen keskustelu:

Sepä mielenkiintoista. Kerropa tarkemmin, mitä tämä rukous on?
Se on meditoimista.
Saatko rukousvastauksia?
Hmm..., saan viestejä henkimaailmasta.
Tämä enkelikö niitä lähettää?
Joo, tuota..., se on henkiopas.
Kuka on jumalasi?
Kaikkiykseys.
Mitä se tarkoittaa?
Jumala on kaikkialla. Siitä puhutaan henkisellä kurssilla. Olisitko kiinnostunut siitä?
Järjestääkö sen seurakunta?
No jaa..., sen pitää paikallinen uushenkinen seura.
Ei kiitos. Olen kristitty.
Julkaistu Kotimaa24:ssä 17.1.2012

Joogasta valoa?

Seurakunnan luottamushenkilö Maija Uittonen esiintyi uskonnollisesti suvaitsevana. Hän vierasti ajatusta, että vain kristinusko on oikeassa. Siksi hän vastusti herätyskristillistä lähetys- ja evankelioimistyötä. Uskonasiat olivat hänelle vieraita. Hänen mielestään seurakunnan tehtävä on löytää kaikkien uskontojen yhteinen totuus.

Maija Uittonen toimii joogaohjaajana. Hän järjesti esitelmätilaisuuden joogasta. Siinä hän kertoi sen taustasta, jotta ihmiset osallistuisivat eriasteisiin joogaryhmiin. Hän halusi avartaa ihmisten käsityksiä ja poistaa heiltä turhia ennakkoluuloja. Mutta mitä hän esityksessään toi ilmi? Tässä katkelmia:

- Olen kristitty. Minulla on lännen valo, lisäksi olen löytänyt idän valaistumisen. Länsi ja itä voisivat löytää toisensa. Länsi toi idälle ihmiskunnan ykseydessä ilmenevän Kristuksen. Vastalahjaksi länsi sai idältä sielun sisäisen tien, joogan. Jooga on ihmissydämessä asuva Kristuksen salaisuus.

- Alkuperäiset kristilliset totuudet löytyvät myös muista maailman uskonnoista. Jokaisen uskonnon totuus osoittaa Kristukseen, joka on tie, totuus ja elämä.
- Tarvitsemme itsellemme sopivan joogajärjestelmän, joka yhdistää idän ja lännen yhteistyöhön. Näin voimme etsiä ja löytää Totuuden.

Jotkut kuulijoista olivat haltioissaan esityksestä: ajatella, kristillistä joogaa! Nyt alkaisi uusi maailmanaika. Mutta osa tajusi, miten kauniiden sanojen taakse oli ujutettu eksytys. Kristillisille käsitteille oli annettu uusi sisältö. Oikeastaan tilaisuudessa käännytettiin osallistujia uushenkiseen ajatteluun.

Julkaistu Kotimaa24:ssä 4.2.2012

Hukatut mahdollisuudet

Kirkko järjesti papeilleen koulutussarjan Raamatusta. Olisi luullut, että kouluttajiksi olisi kutsuttu herätyshenkisiä lukeneita ja päteviä Raamatun opettajia. Mutta ei. Kouluttajina oli tunnettuja liberaaliteologeja. Yksi kielsi saatanan ja toinen helvetin olemassaolon, yksi ei uskonut neitseestäsyntymiseen ja Jeesuksen ylösnousemukseen, yksi oli antisemitistinen ja vastusti karismaattisuutta, yksi taas jakoi osallistujille homomyönteistä aineistoa.

Eräässä toisessa pappien kokoontumisessa käsiteltiin Pyhän Hengen toimintaa. Olisihan tämä ollut mahtava tilaisuus rukoilla hengellistä herätystä, kokea hengellistä uudistumista ja varustamista sekä armolahjojen esiintymistä. Sellaisia ovat olleet Hengen uudistus kirkossamme - liikkeen vastaavan koulutuspäivät. Tilaisuus oli kuitenkin erilainen. Tietoa kyllä jaettiin, mutta se ei rakentanut osallistujia hengellisesti. Korkeasti oppineet teologit käsittelivät Pyhää Henkeä varsin ulkokohtaisesti. Heille oli vierasta se kuinka todellisesti Pyhä Henki toimii tänäkin päivänä. Pyhällä Hengellä täyttyminen ja opetus armolahjoista jäivät toissijaiseksi.

Ihmetellä täytyy, miksi harhaoppiset saavat kouluttaa kirkon pappeja? Jos Pyhän Hengen toiminta on vierasta, ei osata varustaa pappeja hengelliseen tehtävään.

Julkaistu Kotimaa24:ssä 16.3.2012

Majatalo-ilta

Gospelmuusikko Pekka Simojoki on ollut ideoimassa Majatalo-iltoja Kangasalan seurakuntaan. Nykyään niitä järjestetään eri puolilla Suomea. Pekka Simojoki vieraili helmikuussa meidän Majatalo-illassamme Kangasniemellä. Täytyy sanoa, että se innosti meitä vastuukantajia ja osallistujia.
Eilisiltana oli seuraava Majatalo-ilta. Kokoussali oli täynnä. Koimme todellista seurakuntayhteyttä. Ennen kaikkea esim. erilaisissa raamattu- ja rukouspiireissämme oli rukoiltu illan onnistumisen puolesta, ennen kaikkea sitä, että Pyhä Henki koskettaisi, herättäisi uskoon sekä uudistaisi ja vahvistaisi uskonelämää. Illoissa on huomioitu myös lapset, sillä lasten hoitokin on järjestetty.
Meillä illan ohjelma tällainen:
- Ihmiset otettiin ovella vastaan. Yhtye esitti musiikkia, ei vielä laulun sanoja seinälle, vain tervetulokuva on valkokankaalla. Mahdollisuus kirjoittaa esirukouspyyntöjä. Niitä tuli valtavasti!
- Alkujuonto ja rukous
- Yhteislaulu
- Tervehtiminen
- Tuttuja riparilauluja
- Haastattelu, aiheena Miksi uskon?
- Pari yhteislaulua, Jeesuksen ristinkuolemaan liittyviä
- Illan sana, Miksi Jeesus kuoli?
-Ylistyslauluja, mahdollisuus nousta seisomaan. Koko sali taputti innostuneesti!
-Pari hiljentävää laulua
-Esirukouspyynnöt, yleinen rukous kustakin aihepiiristä ja muutaman rukouslapun lukeminen Tuomasmessun tapaan. Kaikki rukousaiheet annettiin naisten rukouspiirille.
-Lyhyt kuunteleva rukous lähellä olevan puolesta, lopuksi Herran siunaus
-Loppulaulu. Yleisö taputti lisäkappaleen. Ennen näitä kappaleita rumpalisti kertoi kuulleensa, että seurakunnan kirkkoherra osaa soittaa rumpuja ja niinpä hänet kutsuttiin rumpujen äärelle. Tämä oli hauska yllätys kaikille.
- Kahvi/ tee, majatalon ruisleipää aulassa. Mahdollisuus rukouspalveluun. Sitä haluavat jäivät paikoilleen, mahdollisuus öljyllä voiteluun.

Julkaistu Kotimaa24:ssä 22.3.2012

Elävä jumalanpalvelus

Kangasniemellä toteutetaan jumalanpalvelus kerran kuukaudessa gospelmessuna, jossa on gospel- ja tuomasmessujen aineksia. Niissä maallikot saavat paljon vastuutehtäviä. On yhtye, mahdollisuus rukouspalveluun ja esirukousten kirjoittamiseen, kirkkokahvit kirkkosalissa jne. Tämä on todellinen jumalanpalvelusuudistus, ei korkeakirkollinen, vaan kansanomainen. Osallistujia on kaksi kertaa enemmän kuin normaalisti. Joka kertaa erilaisiin palvelutehtäviin pääsee n. 20 seurakuntalaista. He tulevat innostuneina kantamaan vastuuta. Monimuotomessussa on paljon työtä, mutta niinhän seurakunnan päätapahtumassa pitääkin olla.

Kangasniemi on yksi jumalanpalveluksen hankesuunnitelman seurakunnista. Myös muihin jumalanpalveluksiin on satsattu. Esim. kirkkoon on rakennettu kolme sivualttaria, yksi on lasten alttari, yksi on särkyneen sydämen alttari, jonne voi jättää esirukouspyyntöjä ja yksi on vastuun alttari, jossa on esillä esim. Yhteisvastuukeräys tai Suomen Lähetysseuran tasauskeräys.

Hiljattain kävimme tutustumassa Jyväskylän Kohtaamispaikka-seurakunnan jumalanpalveluselämään. Myös meille Kangasniemelle voi tulla paikan päälle tutustumaan ja osallistumaan monimuotomessuun. Seuraava on 1.4. Silloin on myös Kansan Raamattuseuran kirkkopyhä. Se sopiikin siihen hyvin, sillä KRS on moderni kirkollinen palvelujärjestö.

Julkaistu Kotimaa24:ssä 25.3.2012

Mitä teologinen tiedekunta ei opettanut

Olen vuosien varrella huomannut, että papin työssä on paljon tehtäviä, mitä ei opetettu Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa 1970 - luvulla. Tässä on vain muutama poiminta:
(1) Pyhällä Hengellä täyttyminen ja armolahjat. Karismaattisia asoita ei oikeastaan voi opettaa, vaan Pyhä Henki toimii niin kuin tahtoo. Niitä ei saada ihmisen omasta ansiosta. Tarpeellinen teoreettinenkin tieto olisi ollut hyvä asia. Karismaattiten ilmiöiden pitäisi olla yhtä luonnollisia kuin ne olivat alkukirkossa.
(2) Hengellinen sodankäynti ja uushenkisyyden torjunta. Tästä aihepiiristä tarkemmin mm. blogikirjoituksissani Eksytyksestä vapauteen ja Pimeydestä valoon.
(3) Toisten johdattaminen uskon tielle. Tärkeä taito papin työssä, vaikka ihminen ei voi tehdä toisesta uskovaista. Henkilökohtaisen evankelioimisen kurssi olisi ollut yhden moduulin arvoinen.
(4) Rukouspalvelu ja kuunteleva rukous. Sitäkään ei neuvottu, miten sanan ja rukouksen ilta järjestään.

Julkaistu Kotimaa24:ssä 22.8.2012

Olgan elämänkokemus

Länsimainen turisti oli 1940 - luvulla Neuvostoliitossa. Hän meinasi liukastua ja huokasi "Kiitos Jumalalle!". Silloin paikallinen opas nuhteli häntä ja sanoi "Tässä maassa ei saa sanoa kiitos Jumalalle, vaan kiitos Stalinille tai puolueelle". Siihen turisti kommentoi: "Entäs sitten, jos Stalin kuolee?" "Silloin sanotaan kiitos Jumalalle", kuului vastaus.Kerroin tämän vitsin inkerinsuomalaisessa kodissa. Silloin Olga (nimi muutettu) sanoi minulle: "Tuohan on juuri niin kuin minä. Olen entinen ateisti ja kommunisti".
Olga asui nuoruutensa Inkerinmaalla. Hän oli silloin uskossa. Neuvostovallan aikana hän luopui uskosta ja hänestä tuli ateisti. Hän oli kommunistisen puolueen jäsen ja toimi hyvässä ammatissa.Perestroikan seurauksena yli 20 vuotta sitten koitti vapaammat tuulet ja kirkkoja avattiin. Olgakin meni uteliaisuuttaan katsomaan täpötäyden kirkon jumalanpalvelusta. Se toimitettiin lapsuudesta tutun ns. Putron messun mukaan. Hän istui kirkon takaosassa eikä halunut millään lailla osallistua virsiin ja rukouksiin. Hän hämmästeli, miten valtavan innostuneita ihmiset olivat siitä, että saivat vapaasti tulla kirkkoon.Olga tuli toisen kerran kirkkoon. Silloin hän jopa otti virsikirjan käteensä ja lauloi yhden virren. Ateistina hän torjui mielessään sen, miten tärkeänä kokoontunut seurakunta koki yhteisen jumalanpalveluksen. Samalla hän vaistosi, että heillä oli sisällään jotain enemmän kuin hänellä itsellään.Kolmannella kerralla hän myös kuunteli saarnan. Sen piti Pyhän Hengen voitelema pappi. Se puhutteli häntä. Sen jokainen sana oli tarkoitettu hänelle. Hän tunsi syntisyytensä ja kaipasi armoa. Silloin hän näki kuinka taivaasta tuli valo ja meni hänen lävitseen. Hän koki, että hän sai kaikki syntinsä anteeksi ja löysi takaisin sen uskon, mikä hänellä oli jo nuorena ollut. Sen jälkeen hän on käynyt säännöllisesti jumalanpalveluksessa.Nykyään Olga on jo vanha ja asuu Suomessa. Hän ei pidä kaikkien pappien saarnoista. Hän on sitä mieltä, että Jumalan sanaa pitää julistaa, niin kuin se on kirjoitettu. Vain se ravitsee kuulijaa hengellisesti ja johtaa hänet Jeesuksen luokse.

Julkaistu Kotimaa24:ssä 23.9.2012

Jälkikirjoitus

Kirkon nelivuotiskertomus esittelee tutkimuksen, miten suomalaiset uskovat mm. seuraaviin kristillisen uskomme keskeisiin totuuksiin: Jeesus on Jumalan Poika, Jeesus on noussut kuolleista, Raamatun tapahtumat ovat tosia, Saatana on olemassa, Jeesus palaa takaisin ja Jeesus syntyi neitseestä. Tutkimuksen mukaan em. totuuksiin uskovien määrä on tippunut noin puoleen vuosien 1999 ja 2011 välillä. Vuonna 1999 liikutaan noin 60-70 %:ssa ja vuonna 2011 noin 30-40 %:ssa. Viime sunnuntain evankeliumi puhuu Johannes Kastajasta. Jeesus kysyy: "Mitä te lähditte autiomaahan katsomaan? Ruokoako, jota tuuli huojuttaa?" Me emme voi miellyttää ihmisiä ja puhua heille niin kuin he ajattelevat, jotta he pysyisivät kirkossa? Silloin olemme kuin ruoko, jota tuuli huojuttaa ja olemme samalla epäuskottavia. Päinvastoin, meidän tulee huojuttaa kaikkea sitä mikä on väärin. Johannes Kastaja pysyi totuudessa, mutta joutui sen tähden kärsimään. Olen omissa blogikirjoituksissani pitänyt yllä tiettyä roolia. Olen saanut ilkeitä kommentteja vapaa-ajattelijoilta, kirkon liberaalisiiven ja uushenkisyyden edustajilta. Toisaalta uskovilta olen saanut kannustavaa palautetta.

Lyhennetty alkuperäisestä. Julkaistu Kotimaa24:ssä 18.12.2012